Euroopassa elettiin 1900-luvun alussa ennennäkemättömän kehityksen ja taloudellisen kasvun aikaa. Lääketiede ja teollistuminen tuottivat koko ajan uusia keksintöjä, jotka helpottivat ihmisten elämää. Rautatiet yhdistivät Euroopan suurkaupungit toisiinsa, ja höyrylaivojen avulla oli mahdollista matkustaa valtamerten yli toisille mantereille. Lennätin, radio ja puhelin mullistivat tietoliikenteen. Euroopan suurkaupungit valaistiin sähköllä, ja niissä elämä jatkui kellon ympäri. Näytti siltä, että ihmiskunnan kehitykselle ei ollut olemassa mitään rajoja. Wieniläinen kirjailija Stefan Zweig kirjoitti 1900-luvun alusta muistelmissaan:

”Ihmeellinen huolettomuus valtasi maailman, sillä mikään ei näyttänyt keskeyttävän nousua, pysähdyttävän edistystä, joka aivan kuin omasta liikkeestään sai yhä uusia voimia. Ei milloinkaan Eurooppa ole ollut voimakkaampi, rikkaampi, kauniimpi, ei milloinkaan se niin vilpittömästi ole uskonut parempaan tulevaisuuteen. ’Vanhasta hyvästä ajasta’ ei puhunut enää kukaan muu kuin joku surkastunut vanhus.”

Ihmiset eivät kuitenkaan nähneet kehityksen vaaroja. Edellisestä suuresta sodasta Euroopassa oli kulunut jo lähes sata vuotta. Napoleonin sotien tuhot oli unohdettu, ja ihmiset halusivat katsoa rohkeasti tulevaisuuteen. Historiasta muistettiin vain oman kansan kunniakkaat saavutukset. Samaan aikaan Eurooppa oli kuitenkin ajautumassa kohti täysin uudenlaista sotaa. Sotaa, jollaista ei ollut koettu koskaan ihmiskunnan historiassa. Se tulisi olemaan ensimmäinen teollisen aikakauden sota: koneiden sota ihmisiä vastaan.